Kahden ensimmäisen päivän jälkeen heräsimme aamulla hirvittävän kovaan tuuleen. Myös ei toivottu lumipeite värjäsi maan kylmän valkoiseksi hankaloittaen kaikkea veneilytoimintaa. Yritimme toki kalastaa vielä varsinaisissa extreme-olosuhteissakin, mutta lopulta sitten vetäydyimme mökin suojaan odotellen kelien paranemista. Tällä kertaa kelit pysyivät huonoina, mutta lohikalastukseen perehtyneet tietävät sen, että kaikki päivät eivät ole muutenkaan ottipäiviä.
Seuraava taimenreissu oli kahden viikon kuluttua edellisestä. Jännityksellä odottelin miten säätilat tulevat tällä kertaa heittokalastajia suosimaan. Matkatessamme saaristolautalla kohti määränpäätä meri oli hyvinkin houkuttelevan ja kalastukseen soveltuvan oloinen. Onneksemme kelit pysyivät suhteellisen suotuisina tällä kertaa koko nelipäiväisen vierailumme ajan.
Missä kalat?
Avauspäivämme oli tarkoitettu alunperin siian onkimiseen rannalta. Lauttamme oli perillä siten, että aikaa onkimiseen ennen pimeää olisi vain kolmisen tuntia. Päätimme kuitenkin nopeasti jo lautan saapuessa satamaan käyttää tämänkin ajan meritaimenen kalastukseen. Tämä lähinnä sen vuoksi, että jos ne kelit kuitenkin muuttuvat huonommiksi. Vene oli nopeasti valmiina vesille ja pian olimmekin jo kalastamassa ulkosaariston suojaisimpia lahtia. Ei nykäystäkään mistään. Viimeinen ajattelemani kalapaikka oli tuulelta lähes suojassa oleva syvän veden lähistöllä oleva kiviriutta. Tämä itään päin aukeava rakkoleväkivikko oli vetänyt puoleensa ainakin kaksi taimenta joista toinen päätyi veneeseemme asti kuvattavaksi. Reissu oli siis alkanut sangen lupaavasti. Seuraavana päivänä tästä sitten parantamaan, ajattelin. Mikäli tuossa ajassa löytäisi kaksi taimenta voisi kokonaisesta aurinkoisesta kevätpäivästä odottaa paljon enemmänkin.
Aaamiaisen jälkeen aloitimme kalastuksen suojaisemmista sisälahdista. Vaikka heitimme ja heitimme paikkaa vaihtaen emme saaneet kontaktia kaloihin. Yritimme useitakin plotattuja taimenpaikkoja sekä viime vuoden kevätkalastuksessa oivallisiksi osoittautuneita sisälahtia vaihtaen vieheitä laidasta laitaan. Tyhjää täynnä. Missä ihmeessä ne kalat ovat, ajattelin. Onnistuvatko ne kuitenkin piiloutumaan minulta täysin? Ei seurioita eikä "hiippreita". Ei napsuja, nykyjä sen kummemmin kuin pukkauksiakaan. Ankkuroituani veneen jälleen kerran tyhjään kevätpaikkaan päätin mennä vielä suojaisimpiin lahtiin. Nyt alettiin puhua jo lähes haukiluokan sisäpesistä. Halusin löytää vielä lämpimämpää vettä ja alueen jossa syvältä tuleva kylmä vesimassa ei pääsisi muiodostamaan minkäälaisia virtauksia veteen. Sormeillessani plotteria havaitsin viime vuodelta yhden kalamerkin hyvinkin kaukana tähän asti kalastamistamme paikoista. Kun kysymyksessä oli vielä paikka joka ei viime vuonnakaan suurempia kalaparvia kerännyt olin jättänyt sen vähemmälle huomiolle.
Saavuttuamme alueelle tunsin poskillani hivenen lämpimämpää ilmaa. Myös veden väri oli täydellinen ja mieto tuulikin ainoastaan paransi tunnelmaa. Ihmettelin ääneen, että miksi emme onnistuneet täällä viime vuonna paremmin. Artsi puolestaan vastasi siihen sanomalla, että täällä haisee kala. Veneemme oli lipunut ainoastaan muutaman metrin kunnes ensimmäinen meritaimen vilahti uistimen perässä. Kaveri huuteli keulasta, että ankkuroisimme veneen siihen, mutta itse halusin vielä jatkaa lipumista. Lähes välittömästi keulasta kuului tuttu nyt on, huuto. Kala ilmassa yhtenään. Huomasin kuitenkin kalan väristä, että kysymyksessä ei ollut taimen. Reilu kilon painoinen kirjolohi. Hyvä ruokakala ajattelin. Oranssiselkäinen gladiaattori- viehe on aiemminkin ollut kirjolohien mieleen. Kaverien piiskatessa rantakivikkoa heitin itse ohjaamisen lomassa vieheeni kohti selkävettä. Uistimen pudptessa vedenpintaan sitä revittiin ja tökittiin useamman kalan voimin eri suuntiin. Hetkeä myöhemmin yksi kaloista jäi koukkuun kiinni. Kelatessani vieheessä kiinni olevaa kalaa lähemmäksi huomasimme valtavan kalaparven seuraavan tapahtumaa. Hivenen pienemmistä kaloista kauempana näytelmää seurasi suurikokoinen, arviolta neljäkiloinen meritaimen. Nostaessani kalan veneeseen muut kalat suuntasivat uintinsa veneen ympärille. Pian alkoivat vavat taipua toden teolla. Sekaparvissa oli niin kirjolohia kuin meritaimeniakin. Alamittaiset meritaimenet vapautimme varovasti kirjolohien päätyessä ruokapöytään. Harmiksemme havaitsimme isojen kalojen olevan jälleen kerran pienempikokoisia älykkäämpiä. Muutaman isomman kalan saimme vieheisiin nappaamaan, mutta emme onnistuneet niitä saamaan kuvattavaksi asti. Tällaisessa "akvaariokalastuksessa", missä koko tilanteen tartutuksesta lähtien pääsee näkemään on kyllä nautittava, vaikka isommat kalat ei veneeseen asti päätyisikään. On silti sanottava, että tilanteet joissa useampi yli 60 senttinen meritaimen samanaikaisesti viehettä seuraa kohti venettä ovat kiusallisia. Emme yksinkertaisesti keksineet millä olisimme näitä veijareita huiputtaneet. yhdessä vaiheessa kokeilimme jopa siikaonkea saadaksemme aikaiseksi mahdollisimman suuren hässäkän, mutta silläkään emme kaloja saaneet.
Lopulta päivän kalasaalis oli jo sen verran suuri, että päätimme suunnata ruokailun pariin.
Seuraavana päivänä aloitimme kalastuksen eri saaresta ja eri kalastusluvalla. Kalastimme tuttuja, aiemmilta vuosilta saalisvarmoja alueita ilman minkäänlaista tulosta. Lopulta kävimme vielä yhdessä haukipaikassakin etsimässä taimenta, tai mitä tahansa kalaa, mutta emme onnistuneet. Lopulta ajattelimme mennä katsomaan mikäli eiliset nähdyt suurtaimenet olisivat vielä asemissaan samalla suojaisella lahdella. Ankkuroituani veneen huomasimme pian joidenkin kalojen pintovan heittoetäisyydellä. Vaikka kalat olivatkin aktiivisia niiden ruokahalut vieheitä kohtaan olivat huonot. Kesti oman aikansa ennenkuin ensimmäinen kala ampui kiinni. Pyristelevä kala aktivoi muutkin kalat otilleen ja siten sama ralli oli päällä kuin edellisenäkin päivänä. Kalat vaativat kuitenkin aktiivista vieheen värin vaihtoa. Mikäli jokin väri oli jo moneen kertaan nähty eivät kalat siihen ottaneet. Toinen keulamiehitösrämme, Janne kalasti kuitenkin uskollisesti pienellä 20 grammaisella punamustalla gladiaattorilla. Yksi pitkistä vieheen pudotuksista osui kohdalleen jolloin arvioitu nelikiloinen kirjolohi ampui siihen kiinni suunnaten välittömästi ilmojen tielle. Lyhyessä siimassa poukkoileva kala osasi kyllä metkunsa hyvin ja vapautti itsensä koukuista varsin nopeasti. Taas menetimme suurimman kalamme. Tämän jälkeen näimme vielä useita isompikokoisia kaloja ja itsekin pudotin yhden todella harvapotkuisen isomuksen. Aina ne isot eivät vaan tule maaliin asti. Se ,että niitä pääsee näkemään ,yrittämään ja pelkästään se, että tietää niitä siellä olevan on kuitenkin se tärkein asia.
Viimeisen päivän aamuna tuuli oli kääntynyt pohjoisen puolelle. Kalastus vaikeutui huomattavasti , jolloin kalat ainoastaan yhtä Artsin saamaa pienehköä taimenta lukuunottamatta ainoastaan näykkivät ja seurailivat vieheitä. Tuulen yltyessä myös vesi alkoi alueella sekoittua. Isomukset olivat vielä paikalla ja eräänkin kerran useampi yli kaksikiloinen taimen pyrähti veneemme viereen gladiaattorien kiinnostamina. Lopulta hyväksyimme sen, että suurempien taimenten saantiin annettiin tällä kertaa hyvät mahdollisuudet, mutta emme onnistuneet niitä käyttämään hyväksi. Lakki pois päästä, kumarrus merelle päin ja ensi kerralla uudestaan.
Reissun huvittavi hetki koitti tällä kertaa toisen kalastuspäivän jälkeen. Meiltä kyseltiin puhelimitse kuvia kaloistamme, jolloin Janne päätti lähettää vastaukseksi kuvan siianpyynnin yhteydessä saamastamme simpusta. Täytyy sanoa, että oli varsinainen osu ja uppos lähetys, koska tämän jälkeen Jennen puhelimeen tuli kuvia ihan eri luokan simpuista. Ja kaikilla oli niin mukavaa....
Välisaaristo ja meritaimenet jotka minua nöyryyttivät: I"ll be back.
